Ensimmäinen päivä sujuu leirikeskukseen ja sen sääntöihin tutustuessa, kalastaessa, soudellessa ja leppoisan yhdessäolon merkeissä. Heti seuraavana päivänä alkavat luennot. Puolasta Suomeen muuttanut Jenrek Prusak puhuu suomalaisen ja irakilaisen kulttuurin eroista ja suomalaiseen kulttuuriin sopeutumisesta. Moni nyökyttelee päätään hyväksyvästi, kun Prusak kertoo miesten ja naisten olevan Suomessa tasa-arvoisia. Yksi naisista nostaa peukalon pystyyn Prusakin mainitessa, että jos tytär haluaa vaikka mennä pääkaupungin yliopistoon opiskelemaan, hänet pitää päästää.

Aikuiset istuvat joka päivä luennoilla oppimassa suomalaisesta kulttuurista, juhlapäivistä, Suomen luonnosta, metsiemme eläimistä, marjoistamme, sienistämme, puistamme. Suomen historia kiinnostaa kovasti; Mannerheim, sisällissota, suomalainen valtiomuoto, presidentit. Aamuisin nostetaan lippu ja voimistellaan, ja päiviin mahtuu myös kalastamista, saunomista, käsitöitä, musisointia, irakilaisia ja suomalaisia lauluja. Kanteleeseen ja kalevalaiseen lauluunkin tehdään tuttavuutta. Joskus leirinohjaajat ovat oppilaina, kun tanssitaan irakilaisia tansseja. Iltaisin istutaan grillikatoksessa paistamassa makkaraa ja vaihtamassa ajatuksia. Miehet ja lapset saunovat. Naisia saunakulttuuri vielä hirvittää. Mutta karjalanpiirakoitten ja pullan leipominen saa naiset innostumaan kovasti. Piirakoitten leipomista keittiön puolelta opastamaan tullut emäntä on tiukka ope: karjalanpiirakoita aikaisemminkin leiponut suomalainen saa huonot pisteet. Irakilaisten piirakat saavat puolestaan kehuja osakseen.

Aikuisten opiskellessa lapset leikkivät ja pelaavat. Suomalainen tervapata jaksaa innostaa pitkään, jalkapallo on kestosuosikki. Meno on vilkasta. Leirin suomalaiset lapset kommentoivat, että irakilaiset ovat hurjempia kuin suomalaislapset, leikkivät rajumpia leikkejä. Sateisina päivinä piirretään ja askarrellaan. Leirikeskus täyttyy piirustuksista ja maalauksista, ja lapset kulkevat itse tekemänsä helminauhat kaulassa. Luennoilla ehditään pohtia myös omaa elämää uudessa kotimaassa, tilannetta joka johti lähtöön Irakista, pelkoja ja toiveita. Monet kaipaavat Irakia ja sukulaisiaan, mutta ovat onnellisia päästyään pois. Irakissa elämä oli täynnä pelkoa. Yksi miehistä kertoo, että ei edes nähnyt värejä enää, pelko oli niin kova. Ikinä ei tiennyt, pääseekö illalla elävänä kotiin. Vasta Suomessa hän on alkanut huomata värit uudestaan. Kaikki toivovat aivan ensin oppivansa suomen kielen. Kieltä harjoitellaankin ahkerasti. Kaikki toivovat saavansa töitä. Moni haluaa opiskella ammatin.

Luennoilla puhutaan rasismista ja suomalaisten ennakkoluuloista arabeja ja islaminuskoisia kohtaan. Leiriläiset korostavat haluavansa elää rauhassa ja ystävinä kaikkien kansojen ja uskontojen kanssa. Vaikka Irakista kertovissa uutisissa näytetäänkin pelkästään levottomuuksia ja sotaa, todellinen irakilaisuus on jotain muuta: auttavaisuutta, ystävällisyyttä, sydämellisyyttä. Leiriläiset toivovat voivansa elää rauhassa Suomessa tai että Irakissa loppuisivat levottomuudet ja he pääsisivät palaamaan kotiin. He tuntevat kiitollisuutta Suomea kohtaan. Yksi miehistä kertoo toivovansa, että voisi itse tehdä oman osansa Suomen eteen, auttaa Suomea niin kuin Suomi on auttanut häntä.

Lumi Sammallahti